Side by side or miles apart, real friends are always close to the heart

Neljän päivän työputki meni seminopeesti. Työpäivät tuntu kestävän vaan pienen hetken ja sit olin taas vapaa. Vapaa tekeen sitä mitä halusin. Olin perjantaista tiistaihin leirintäalueella yksin vaunuilemassa ja vaikka pidänkin enemmän ihmisten kanssa olemisesta, pidin itsenäisyydestäkin tosi paljon. Oli ihana saada asua yksin, huolehtia kaupassa käymisestä, siivota, tiskata, mennä uimaan vaikka keskellä yötä jos halusi, herätä aamulla katsomaan lasten ohjelmia ja käpertyä peiton alle lämmittelemään. Nauttia auringosta kahvikupin kanssa asuntovaunun markiisin alla, soudella ja nauttia hiljasuudesta. Tutustua uusiin ihmisiin ja jutella muiden leiriytyjien kanssa niitä-näitä. Istuttiin yks aamu rannalla ruokkimassa sorsia jonkun mökkiläisen kanssa ja rakastettiin maailma. Oon hymyillyt töissä posket kipeäksi ja mikä tärkeintä kokenut olevani onnellinen.

Eilen tulin kotiin kattomaan meidän pikkusta. Perhettä unohtamatta. Soitin keskellä yötä pitkästä aikaa Annalle. On niin ihana huomata ettei oikeet ystävät katoo minnekkään vaikkei niille joka päivä puhuisikaan. Ei edes joka viikko. Omassa sängyssä oli niin hyvä nukkua, oisin voinut olla siinä vaan koko päivän. Yhdeltä meillä oli Unelmatiimin kokous ja meinasin nukkua pommiin ja myöhästyä sieltä. Onneksi eräs ystävä herätti ja kysyi muistanko tulla.  

Kokouksen jälkeen otettiin koirakaverin kanssa päikkärit ja sen jälkeen oon ollut vaan. Jääkaappi oli täynnä mansikoita - äiti oli jättänyt lapun et niistä voi keksiä jotain. Niin keksinkin. Tein mansikkapiirakan. En jaksanut etsiä reseptiä vaan heittelin yleiskoneeseen kaikkee mitä sattu tuleen mieleen. Hyvää siitä silti tuli.